Happinaamareita järjestelmän varjossa

Istuin hiljattain työnohjaajana uuden ryhmän äärellä. Pienessä lastensuojelun avopalveluyksikössä kohdasin työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä, valtavalla rakkaudella lapsiin. Mutta se todellisuus, jonka he eteeni maalasivat, veti mielen hiljaiseksi.

Arjessa painavat pitkät vuorot, siirretyt lomat ja tiukat tulosraamit. Kun suuret organisaatiorakenteet ja tiukka talousohjaus kohtaavat pienen yksikön inhimillisen arjen, syntyy hankausta. Toisella puolella ovat työntekijät, jotka venyvät omalla jaksamisellaan, ja toisella puolella järjestelmä, joka laskee ja optimoi.

On luonnollista ihmetellä suuria toimijoita ja pohtia ovatko "bisnesjätit" syyllisiä, kylmiä rahaa arvostavia koneistoja. Kuitenkaan maailma ei taida olla mustavalkoinen. Systeemien ja organisaatioiden takana on aina ihmisiä – myös siellä ylimmässä johdossa. He tekevät omaa työtään ja kantavat vastuuta kokonaisuudesta, joka mahdollistaa sen, että rakenteet pysyvät pystyssä ja työyhteisöillä on puitteet toimia. Johtajienkin sydän sykkii jollekulle, vaikka rahan ja tehokkuuden lait ohjaavat heidän työpöytäänsä. Tämä jännite on ikiaikainen – ehkä jo alkuihminen ajatteli, että nopeat syövät hitaat. Meillä vain on erilaiset roolit, arvot ja tottumukset tässä samassa ketjussa.

Yrittäjänä olen nähnyt tämän maan ja talouden suhdanteet marraskuusta 1996 lähtien. Olen luovinut läpi 90-luvun laman raskaiden perintöjen, läpi finanssikriisin ja nyt tämän nykyisen niukkuuden. Tämä aika tuntuu erilaiselta, haastavalta. Hyvinvointialueet ja palvelujärjestelmät natisevat niin kovassa paineessa, että auttamisen sijaan voimavaroja kuluu rajanvetoihin ja kriteerien laskemiseen.

Työnohjaajana en enää uuvu näistä tarinoista, mutta tämä yhteiskunnan tilanne ja muuttunut, mekaaninen arvomaailma surettaa. Me suomalaiset teemme Suomen. Tätäkö me todella haluamme?

Ensimmäinen tapaamisemme tämän uuden ryhmän kanssa meni kuunnellessa ja arjen kipeää kaksinaisuutta hahmottaessa. Emme alkaneet suorilta käsin ratkaista maailmaa. Päätimme hetken kauniisti siihen kaikkein tärkeimpään muistutukseen: lentokoneen turvaohjeeseen.

Laita happinaamari ensin omille kasvoillesi. Vasta sitten voit auttaa toista.

Eettinen sitoutuminen ja rakkaus lapseen on lastensuojelutyön kaunein voimanlähde, mutta ilman omaa happea se muuttuu uupumuksen ansaksi. Kun talouden raamit ja tehokkuusvaatimukset kiristyvät, työntekijä joustaa usein siksi, ettei halua jättää hätää kärsivää lasta oman onnensa nojaan. Siksi auttajan on suojeltava omaa jaksamistaan ja uskallettava asettaa rajoja.

Minua on joskus sanottu tässä ajattelussani naiviksi, mutta minä saan olla naivi. Elämä on sini-aaltoa, nousuja ja laskuja. Tarvitaan varjoja, jotta valo näkyisi, ja sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Me emme voi korjata koko järjestelmää kerralla, mutta voimme pitää huolta siitä, että kohtaamme toisemme lempeydellä ja myötämielisyydellä – olimmepa missä kohdassa tätä järjestelmää tahansa.