Ihminen ihmiselle

Luin tänään kirjoituksen resilienssistä ja jäin pohtimaan sitä yhdessä minäpystyvyyden kanssa.

Molemmat ovat hyödyllisiä käsitteitä. Ne kertovat jotakin siitä, miten ihminen kohtaa elämän vaikeuksia, muutoksia ja vastoinkäymisiä. Silti huomasin jälleen pysähtyväni saman kysymyksen äärelle:

Entä jos ihminen ei juuri nyt jaksa?

Entä jos hän ei pysty?

Entä jos hän ei osaa?

Entä jos hän ei kestä?

Tekeekö se hänestä huonomman ihmisen?

Työurani aikana olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet selviytyä keinoin, joita ulkopuolinen ei aina ymmärrä. Ihmisiä, jotka ovat ottaneet ryypyn murheeseen. Ihmisiä, joiden sanat ovat loppuneet kesken. Ihmisiä, jotka ovat tehneet ratkaisuja, joita eivät ehkä itsekään olisi toivoneet tekevänsä.

En muista ajatelleeni heidän resilienssiään tai minäpystyvyyttään.

Kysyin itseltäni jotakin muuta.

Mitä tämän ihmisen elämässä on tapahtunut?

Millaisia polkuja pitkin hän on tähän hetkeen tullut?

Mitä hän on joutunut kantamaan?

Olen yhä taipuvainen ajattelemaan, että jokainen meistä syntyy tähän maailmaan paljaana, viattomana ja omalla tavallaan täydellisenä. Sen jälkeen elämä alkaa jättää jälkiään. Perhe, kasvuympäristö, kohtaamiset, menetykset, mahdollisuudet ja sattumat muokkaavat meitä enemmän kuin usein ymmärrämmekään.

Siksi yhä uudelleen palaan ajatukseen ihmisestä ihmiselle.

Ei vahva heikolle.

Ei osaava osaamattomalle.

Ei menestyjä epäonnistujalle.

Vaan ihminen ihmiselle.

Rinnalle kulkemaan.

Kuuntelemaan.

Kannattelemaan silloin, kun toinen ei jaksa kantaa itseään.

Ehkä emme lopulta tarvitse toisiamme arvioimaan, kuinka resilienttejä tai minäpystyviä olemme. Ehkä tarvitsemme ennen kaikkea lajitovereita. Ihmisiä, jotka muistuttavat, ettei kaikkea tarvitse selvittää yksin.

Ja että ihmisarvo ei riipu siitä, kuinka hyvin elämässä pärjää.

Se kuuluu meille jo valmiiksi.

Koska olemme ihmisiä. Toisillemme.