Ajatus on tilaus

Istuin hiljattain kokouksessa. Pöydän ympärillä oli joukko osaavia, kokeneita ja sydämellään työtään tekeviä ihmisiä. Silti huomasin jotain, mikä jäi vaivaamaan.

Huolta.

Huolta siitä, ostaako kukaan enää nepsy-valmennusta. Huolta siitä, onko tulevaisuutta. Huolta hyvinvointialueiden säästöistä. Huolta siitä, että vuosien aikana rakennettu osaaminen menettäisi arvonsa.

Ymmärrän huolen.

Talous on aidosti monessa paikassa tiukalla. Hyvinvointialueiden on pitänyt etsiä säästöjä. Osa palveluista tuotetaan nykyisin omana toimintana. Kilpailu on lisääntynyt. Muutokset tuntuvat varmasti erityisesti pienyrittäjien arjessa.

Mutta jäin pohtimaan yhtä asiaa.

Mitä jos katsomme maisemaa liian kapeasta ikkunasta?

Mielikuvaohjaajana olen vuosikymmenten aikana oppinut jotakin ihmismielestä. Ajatus ei ole pelkkä ajatus. Se on myös suunta. Ja usein ajatus on kuin tilaus.

Jos tilaamme mieleemme jatkuvasti niukkuutta, loppumista ja huolta, alamme nähdä ympärillämme ennen kaikkea niitä.

Mutta entä jos kysyisimme:

Missä kaikkialla tätä osaamista tarvitaan juuri nyt?

Sillä yksi asia on varma.

Nepsy-oireiset lapset, nuoret ja aikuiset eivät ole kadonneet minnekään.

Tarve tuelle, arjen hallinnan vahvistamiselle, toiminnanohjauksen harjoittelulle, vanhemmuuden tukemiselle ja vahvuuksien löytämiselle ei ole kadonnut. Päinvastoin neuropsykiatrisen tuen tarpeesta puhutaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyvinvointialueet tarjoavat edelleen nepsy-palveluja sekä omana toimintana että palvelusetelien avulla. Myös Kelan Oma väylä -kuntoutus ja LAKU-kuntoutus ovat edelleen olemassa.

On totta, että maailma on muuttunut.

Mutta onko mahdollista, että mahdollisuudet eivät ole vähentyneet vaan muuttaneet muotoaan?

Moni meistä ajattelee ensimmäisenä hyvinvointialueita ja Kelaa. Entä jos ne eivät olekaan ainoat ovet?

Suomessa toimii yksityisiä päiväkoteja. Steiner- ja Montessori-kouluja. Yksityisiä oppilaitoksia. Lastensuojeluyksiköitä. Päihdekuntoutuksen toimijoita. Erilaisia asumisyksiköitä. Työterveyshuollon palveluita. Järjestöjä. Seurakuntia. Hankkeita. Yhdistyksiä.

Niissä kaikissa kohdataan ihmisiä, joilla on neurokirjon piirteitä, oppimisen haasteita, toiminnanohjauksen vaikeuksia tai yksinkertaisesti tarve löytää omat vahvuutensa.

Ehkä kysymys ei olekaan pelkästään siitä, mistä hyvinvointialue ostaa palveluita.

Ehkä kysymys on siitä, missä kaikkialla nepsy-osaamisesta voisi olla hyötyä.

Jos yksi ovi kapenee, kannattaako jäädä seisomaan sen eteen vai lähteäkö tutkimaan käytävää?

Toinen asia, jota jäin pohtimaan, liittyy palvelun ostajaan.

Ajattelemme helposti, että nepsy-valmennuksen maksaa aina jokin viranomainen. Näinkö todella on?

Muistan vanhemmat, jotka ostivat aikuiselle pojalleen lahjaksi kymmenen kerran nepsy-valmennuksen. Nuori mies ei ollut lahjasta erityisen innostunut. Ehkä lahja ei ollut aivan sitä, mitä hän oli toivonut. Hän kuitenkin käytti saamansa tapaamiset. Ja hyötyi niistä.

Joskus palvelun ostaja ei olekaan hyvinvointialue.

Joskus se on vanhempi.

Joskus puoliso.

Joskus isovanhempi.

Joskus ihminen itse.

Olen vuosien aikana kuullut myös ihmisistä, jotka ovat asemastaan tai julkisuudestaan johtuen valinneet yksityisen palvelun. Ei siksi, että julkinen palvelu olisi huono, vaan siksi, että he ovat halunneet asioida juuri tietyllä tavalla, tietyn ammattilaisen kanssa tai tietyssä aikataulussa.

Ihmisillä on erilaisia tarpeita. Niin on tulevaisuudessakin.

Ehkä meidän kannattaa myös tarkastella palveluita uudesta kulmasta.

Miksi nepsy-valmennus olisi aina yksilövalmennusta?

Miksi ei pieniä ryhmiä?

Ryhmä vanhemmille, joiden arki on uupumuksen rajalla.

Ryhmä yläkoululaisille, jotka kamppailevat ajanhallinnan kanssa.

Ryhmä nuorille aikuisille, jotka opettelevat itsenäistä elämää.

Ryhmä aikuisille, jotka ovat saaneet diagnoosin vasta myöhemmällä iällä.

Ryhmä miehille.

Ryhmä naisille.

Ryhmä opiskelijoille.

Ryhmä työelämässä selviytymiseen.

Ryhmä tunnesäätelyyn.

Ryhmä vahvuuksien tunnistamiseen.

Kun kustannus jakautuu useammalle osallistujalle, tuki muuttuu saavutettavammaksi. Samalla syntyy jotakin, mitä yksilövalmennus ei aina voi tarjota.

Vertaistukea.

Oivallus siitä, ettei olekaan ainoa.

Ja sitten on vielä yksi asia.

Markkinointi.

Sana, joka ei saa useimpien auttamistyötä tekevien sydäntä sykkimään.

Moni meistä haluaisi vain tehdä työnsä hyvin.

Mutta maailma ei tiedä osaamisestamme, jos emme kerro siitä.

Näkyminen ammattilehdissä.

Artikkelien kirjoittaminen.

Kysy-vastaa -palstat.

Paikallislehdet.

Podcastit.

Sosiaalinen media.

Verkkosivut.

Sähköpostiverkostot.

Yhteistyö muiden ammattilaisten kanssa.

Minä en oikeastaan pidä tätä markkinointina.

Ajattelen sitä enemmän palveluna.

Jos ihmiset eivät tiedä osaamisestamme, he eivät myöskään löydä avun äärelle.

Näkyväksi tuleminen ei ole tyrkyttämistä.

Se on kutsu.

Kutsu ihmiselle, joka ehkä juuri nyt miettii, miksi arki tuntuu niin vaikealta, vaikka hän yrittää parhaansa.

Minä en usko, että nepsy-valmennuksen tarve on katoamassa.

Uskon, että ala on muutoksessa.

Ja muutoksessa vanhat ovet saattavat sulkeutua samalla, kun uusia ei vielä kunnolla näe.

Silloin tarvitaan muutakin kuin huolta.

Tarvitaan uteliaisuutta.

Tarvitaan rohkeutta.

Tarvitaan kykyä nähdä mahdollisuuksia sielläkin, missä niitä ei vielä aivan erota.

Ajatus on tilaus.

Siksi minä tilaan tähän päivään hieman toivoa.

En siksi, etteikö ongelmia olisi.

Vaan siksi, että tuhannet lapset, nuoret, aikuiset ja perheet tarvitsevat edelleen sitä osaamista, jota nepsy-valmentajilla on tarjota.

Ja niin kauan kuin tarve on olemassa, myös mahdollisuuksia on olemassa.

Ehkä seuraavan kerran, kun huomaamme jääneemme tuijottamaan yhtä sulkeutuvaa ovea, voisimme hetkeksi kääntää päätämme.

Saatamme huomata, että käytävä onkin täynnä muita ovia. Ja muutama niistä on jo valmiiksi raollaan.