Kanin kolo-kirjoituksia

Joskus elämässä on kohtaamisia, joiden merkitystä ei ymmärrä silloin, kun ne tapahtuvat. Ymmärrys tulee vuosikymmeniä myöhemmin, aivan toisen keskustelun yhteydessä. Keskellä tavallista iltaa, kun jokin vanha muisto kolkuttelee muistojen varastohuoneen ovea ja pyytää päästä sisään. Minulle kävi niin tällä viikolla. Aloin muistella 1990-luvun puoliväliä. Olin mukana Savonlinnassa ratkaisukeskeisen ja voimavarakeskeisen asiakastyön koulutuksessa. Koulutus kesti 300 tuntia vuosi

Tervetuloa taas Kanin koloon. Viimeksi purettujen raskaampien yhteiskunnallisten ajatusten jälkeen mieleni on tehnyt palata teemaan, joka on ollut omaa arkeani jo liki kolmekymmentä vuotta: pienyrittäjyyteen. Se on aihe, joka mietityttää ja kuohuttaakin usein, mutta johon liittyy myös valtavasti sydämen paloa ja kiitollisuutta. Suomi elää ja hengittää pienistä yrityksistä. Meitä pieniä, alle 10 henkeä työllistäviä mikroyrityksiä on maamme yrityskannasta peräti 96 prosenttia.

Horace Vernet'n maalaus pariisilaisesta barrikadista vuonna 1848. (Wikipedia) Aamun uutiset nostivat jälleen verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että oli pakko pysähtyä miettimään, missä tässä yhteiskunnassa oikein mennään. Elämme keskellä taloudellista monttua, jossa hyvinvointialueet kriisiytyvät ja vanhustenhoidosta supistetaan. Samaan aikaan otsikoissa pyörivät suuret, miljardiluokan infrahankkeet: Turun tunnin juna, Helsingin metrotunnelin massiiviset korjaukset, uudet si

Joskus mietin, millaisesta tarpeesta työnohjaus oikeastaan syntyi. Työnohjauksella on kansainväliset juuret 1900-luvun alussa. Myös psykoanalyyttinen ja psykodynaaminen perinne ja Balint-ryhmät vaikuttivat työnohjauksen rantautumiseen Suomeen 1950-1960 luvulla. Kirkon, sosiaalityön ja psykiatrian ammattilaiset alkoivat käyttää työnohjausta vaativan ihmissuhdtyön tukena. Sotien jälkeen oli paljon ihmisiä, jotka kantoivat raskaita tarinoita. Oli leskiä, orpoja, evakkoja, vam

Istuin hiljattain työnohjaajana uuden ryhmän äärellä. Pienessä lastensuojelun avopalveluyksikössä kohdasin työntekijöitä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä, valtavalla rakkaudella lapsiin. Mutta se todellisuus, jonka he eteeni maalasivat, veti mielen hiljaiseksi. Arjessa painavat pitkät vuorot, siirretyt lomat ja tiukat tulosraamit. Kun suuret organisaatiorakenteet ja tiukka talousohjaus kohtaavat pienen yksikön inhimillisen arjen, syntyy hankausta. Toisella puolella o

Elokuun lopun ilta oli jo valmiiksi vähän haikea. Sellainen lempeä pimeys, jossa tuikut palavat kuin pienet muistot ja musiikki avaa sisäisiä ovia, joita ei aina arjessa tule avattua. Talkooväki oli jo lähtenyt, mutta yksi toisensa jälkeen he palasivat vielä puutarhakeinuun — kuin jokin näkymätön lanka olisi vetänyt heitä takaisin. Vanhan Kasarmin henki syntyi siinä illassa, ilman että kukaan päätti niin. Ihmiset juttelivat elämästään, harrastuksistaan, siitä mitä tämä vanha

Kouluttaminen ei ole minulle työ, vaan tapa olla ihmisten kanssa. Se on tila, jossa saan kulkea rinnalla, ihmetellä, kuunnella, oppia. En tule paikalle tietäjänä, vaan uteliaana. En opettamaan, vaan katsomaan, mitä syntyy, kun ihmiset uskaltavat olla omia itsejään. Oppiminen ei ole minun antamaani, eikä toisen vastaanottamaa. Se on virta, joka syntyy siinä välissä, missä ihmiset kohtaavat lempeästi ja keskeneräisinä. Siinä tilassa, jossa kukaan ei tiedä kaikkea, mutta jokaine

Lapsuudessani työ ei ollut vain työtä. Se oli kohtaamista. Kannon nokassa istuivat äijät pilliklubi huulilla, tarinat kiersivät ja maailma asettui hetkeksi paikoilleen. Hameväki pyöritti lakanoita pesusamion äärellä, höyry nousi ilmaan kuin rukous. Järnefeltin Raatajat rahanalaiset ei ollut minulle vain maalaus, vaan kuva siitä, miten ihmiset ovat aina kokoontuneet työn äärelle – jakamaan, peilaamaan, ihmettelemään. Ne olivat aikansa työnohjausta. Samaa, mitä me teemme yhä: p

Koulut alkoivat. Kohta alkavat työnohjaukset. Kohta alkavat ne tarinat, jotka kulkevat koulun, kodin, lastenkodin, terapiatilojen ja valmennusten läpi. Ja joka syksy minä pysähdyn saman kysymyksen äärelle. Miksi kohtaaminen, joka on pohjimmiltaan helppoa, tuntuu joskus niin vaikealta, vaikka kaikki tekevät parhaansa? Minä olen ollut tuhansissa palavereissa. Niissä on ollut rehtoreita, opettajia, kuraattoreita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, vanhempia, nuoria. Kaikki ovat

Tervetuloa Kanin koloon. Pieneen, hiljaiseen tilaan, jossa ei tarvitse olla valmis, oikea, tehokas tai korjattu. Täällä saa pudota ajatukseen, hengittää hetken ja katsoa maailmaa hieman vinosta kulmasta – Ihmemaan kulmasta. Kanin kolo syntyi tarpeesta kirjoittaa ilman kiirettä. Ilman algoritmeja. Ilman suorittamista. Ilman sitä tunnetta, että ajatusten pitäisi mahtua some‑syötteen mittaan. Täällä ajatukset saavat olla kerroksellisia, hitaita, joskus ihmeellisiä. Täällä ihmisy