Minä lupaan olla ihminen ihmiselle

Lapsuudessani työ ei ollut vain työtä. Se oli kohtaamista.

Kannon nokassa istuivat äijät pilliklubi huulilla, tarinat kiersivät ja maailma asettui hetkeksi

paikoilleen. Hameväki pyöritti lakanoita pesusamion äärellä, höyry nousi ilmaan kuin rukous.

Järnefeltin Raatajat rahanalaiset ei ollut minulle vain maalaus, vaan kuva siitä, miten ihmiset

ovat aina kokoontuneet työn äärelle – jakamaan, peilaamaan, ihmettelemään.

Ne olivat aikansa työnohjausta. Samaa, mitä me teemme yhä: pysähdymme yhdessä sen

äärelle, mikä painaa, mikä kannattelee, mikä kutsuu eteenpäin.

Nykyinen työelämä on monin tavoin toisenlaista, mutta ihmisyys ei ole muuttunut. Yhä me

tarvitsemme paikan, jossa voi laskea taakan hetkeksi käsistään. Paikan, jossa ei tarvitse

suorittaa. Paikan, jossa voi vain olla.

Kestävä työelämä ei synny tehokkuudesta, vaan rytmistä. Luonto näyttää sen meille joka

päivä: mikään ei kasva tauotta. On lepokaudet, hiljaiset jaksot, talvet ja välitilat. Niissä

kerätään voimaa, jotta seuraava kasvun kausi voi tulla.

Sama pätee meihin. Hiljaiset kaudet eivät ole loppuja, vaan valmistautumista. Ne ovat

maaperää, jossa uudet ajatukset versovat, kunhan annamme niille tilaa.

Työnohjaajana olen oppinut, että ihminen ei kaipaa suuria lupauksia. Hän kaipaa läsnäoloa.

Kuuntelua. Ihmettelyä. Sitä, että joku näkee hänet juuri sellaisena kuin hän on – ei valmiina, ei

keskeneräisenä, vaan elävänä.

Siksi minun lupaukseni on pieni, mutta riittävä.

Minä lupaan kuunnella sydämellä. Minä lupaan ihmetellä yhdessä. Minä lupaan kohdata

ilman kiirettä ja ilman roolia. Minä lupaan olla vaan – luottaa siihen, että elämä kantaa,

kun muistaa hengittää.

Mitä meillä lopulta on muuta antaa kuin itsemme, juuri sellaisina kuin olemme? Se on paljon.

Se on kaikki. Se on elämän taidetta.

Olla ihminen ihmiselle.