Kaikki tekevät parhaansa - voisiko kohtaaminen silti olla helpompaa?

Koulut alkoivat. Kohta alkavat työnohjaukset. Kohta alkavat ne tarinat, jotka kulkevat koulun, kodin, lastenkodin, terapiatilojen ja valmennusten läpi. Ja joka syksy minä pysähdyn saman kysymyksen äärelle.

Miksi kohtaaminen, joka on pohjimmiltaan helppoa, tuntuu joskus niin vaikealta, vaikka kaikki tekevät parhaansa?

Minä olen ollut tuhansissa palavereissa. Niissä on ollut rehtoreita, opettajia, kuraattoreita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, vanhempia, nuoria. Kaikki ovat tulleet paikalle hyvällä tahdolla. Kaikki ovat halunneet auttaa. Ja silti joskus tapahtuu niin, että nuori valuu tuolillaan, katsoo kengänkärkiään, pureskelee kynsiään, nousee äkisti ja kävelee ulos. Ei siksi, että hän olisi välinpitämätön. Vaan siksi, että hän ei jaksa tulla nähdyksi ongelmien kautta.

Minä en syytä ketään. En osoittele. En sano, että joku tekee väärin.Minä näen vain sen, että kaikki tekevät parhaansa omasta viitekehyksestään käsin. Koululla on omat rakenteensa. Lastenkodilla omansa. Perheellä omansa. Ammattilaisilla omansa. Kaikilla on vastuu, velvollisuudet, paineet, huoli.

Silti minä mietin, voisiko kohtaaminen olla joskus helpompaa. Ei siksi, että joku tekisi väärin, vaan siksi, että ihmisyys on lopulta yksinkertaista.

Minun työni on helppoa. Ei siksi, että ihmiset olisivat kevyitä, vaan siksi, että minun ei tarvitse korjata ketään. Minä olen. Minä kuuntelen. Minä kysyn. Minä olen läsnä. Jos ihminen on nälkäinen, kysyn haluatko voileivän. Jos hänellä on kylmä, kysyn haluatko torkkupeiton. Jos hän on väsynyt, kysyn saitko nukuttua.

Se ei ole välinpitämättömyyttä. Se on ihmisyyttä.

Ehkä tämä on vain syysaamun ajatus. Ehkä tämä on vain pieni toive.

Mutta jos jokin tästä jää, toivon että se on tämä: Kun kaikki tekevät parhaansa, kohtaaminen voi silti olla lempeämpää. Ei korjaamista. Ei osoittelua. Ei ongelmien luettelointia. Vain ihmisyyden näkemistä sen kaikessa hauraudessa ja kaikessa voimassa.

Minä en enää istu samoissa palavereissa. Mutta minä kuulen tarinat työnohjauksissa. Ja joka kerta ajattelen:

“Voi että… ja silti sinä olet siinä. Miten sen teet.”

Ehkä se riittää herätykseksi. Ehkä se riittää ihmisyydeksi. Ehkä se riittää syksyyn.