Miten olla tässä työssä niin, ettei kadota itseään

Joskus mietin, millaisesta tarpeesta työnohjaus oikeastaan syntyi. Työnohjauksella on kansainväliset juuret 1900-luvun alussa. Myös psykoanalyyttinen ja psykodynaaminen perinne ja Balint-ryhmät vaikuttivat työnohjauksen rantautumiseen Suomeen 1950-1960 luvulla.

Kirkon, sosiaalityön ja psykiatrian ammattilaiset alkoivat käyttää työnohjausta vaativan ihmissuhdtyön tukena. Sotien jälkeen oli paljon ihmisiä, jotka kantoivat raskaita tarinoita. Oli leskiä, orpoja, evakkoja, vammautuneita ja kokonaisia perheitä, joiden elämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Auttamistyötä tekevät kohtasivat päivittäin surua, menetyksiä ja uudenlaisen yhteiskunnan rakentamisen tuskaa. Ehkä silloin syntyi myös oivallus siitä, että auttajakin tarvitsee paikan, jossa pysähtyä oman työnsä äärelle.

Työnohjaus kasvoi tarpeesta huolehtia niistä, jotka huolehtivat muista.

Mutta mitä työnohjaus mahtaa olla tulevaisuudessa?

Pohdin tätä, kun ajattelen vaikkapa näyttelijää. Hänen työnsä on aivan toisenlaista kuin perheneuvojan tai sosiaalityöntekijän. Silti kuormitus voi olla yhtä todellista. Näyttelijä siirtyy roolista toiseen, elää yhä uudelleen erilaisia tunteita ja seisoo jatkuvasti arvioinnin kohteena. Joka ilta on uusi yleisö. Joka ilta pitäisi onnistua. Joka ilta pitäisi vakuuttaa.

Miten sellaisesta työstä palaudutaan?

Miten tietää, missä rooli loppuu ja oma minä alkaa?

Ja miten säilyttää yhteys itseensä maailmassa, jossa oma persoona on samalla työväline?

Ehkä työnohjauksen suuret kysymykset eivät sittenkään muutu kovin paljon, vaikka ammatit muuttuvat.

Aikoinaan työnohjaus auttoi kohtaamaan ihmisten kärsimystä. Tulevaisuudessa se saattaa yhä useammin auttaa kohtaamaan näkyvyyttä, epävarmuutta, jatkuvaa muutosta ja identiteetin kuormitusta. Se voi olla tarpeellinen näyttelijälle, taiteilijalle, vaikuttajalle, yrittäjälle tai kenelle tahansa, joka käyttää työssään itseään.

Ehkä työnohjauksen tulevaisuus ei olekaan sidottu tiettyihin ammatteihin.

Ehkä sen tulevaisuus löytyy kaikkialta, missä ihminen on vaarassa kadottaa itsensä työhönsä.

Ja ehkä työnohjauksen ydinkysymys kuuluu tänään aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten:

Miten olla tässä työssä niin, että säilyy samalla myös ihmisenä?

Eeva-Liisan ihmemaan kaninkolosta katsottuna työnohjauksen tulevaisuus näyttää itse asiassa varsin valoisalta. Niin kauan kuin ihmiset tekevät työtä koko olemuksellaan, he tarvitsevat myös paikan, jossa voivat rauhassa tulla takaisin omaksi itsekseen. 🐇✨