Elam

Joskus elämässä on kohtaamisia, joiden merkitystä ei ymmärrä silloin, kun ne tapahtuvat.

Ymmärrys tulee vuosikymmeniä myöhemmin, aivan toisen keskustelun yhteydessä. Keskellä tavallista iltaa, kun jokin vanha muisto kolkuttelee muistojen varastohuoneen ovea ja pyytää päästä sisään.

Minulle kävi niin tällä viikolla.

Aloin muistella 1990-luvun puoliväliä. Olin mukana Savonlinnassa ratkaisukeskeisen ja voimavarakeskeisen asiakastyön koulutuksessa. Koulutus kesti 300 tuntia vuosina 1996-1997. Yksi jaksoista järjestettiin Helsingin Valkeassa talossa.

Vieraaksi oli kutsuttu amerikkalainen kouluttaja nimeltä Elam Nunnally.

En muista enää kaikkia hänen puheitaan. En muista dioja, harjoituksia tai teorioita. En edes muista oliko hän kanssamme päivän vai kaksi.

Mutta muistan yhden asian.

Sellaisen, jota olen kantanut mukanani lähes kolmekymmentä vuotta.

Elam halusi antaa meille henkilökohtaisen kokemuksen siitä tavasta, jolla hän kohtasi ihmisiä.

Koulutusryhmä istui puolikaaressa. Yksi kerrallaan meidät kutsuttiin hänen luokseen. Jokaisella oli noin kaksikymmentä minuuttia aikaa puhua omasta elämästään, omista kysymyksistään, omista solmuistaan.

Yksi ihminen kerrallaan.

Kaksi-kymmentä minuuttia.

Ei kiirettä.

Ei suorittamista.

Ei vaikutuksen tekemistä.

Muistan miettineeni jälkeenpäin, että niin lempeää, ystävällistä ja samalla taitavaa ihmistä en ollut koskaan aiemmin tavannut.

Enkä ole tavannut hänen jälkeensäkään.

Vuosien aikana olen kouluttautunut paljon. Olen lukenut kirjoja, kuunnellut luentoja, tavannut tunnettuja nimiä ja seurannut monien menetelmien tulemista ja menemistä.

Mutta Elamista en muista menetelmää.

Muistan ihmisen.

Muistan sen tunteen, että hänen seurassaan oli turvallista olla juuri sellainen kuin oli.

Nykyään ajattelen, että ehkä juuri siinä oli hänen taitonsa.

Ei siinä, että hän osasi auttaa.

Vaan siinä, että hän uskoi ihmiseen niin vahvasti, että tämä alkoi itsekin uskoa itseensä.

Joskus olen miettinyt, kuinka paljon yksi kohtaaminen voi vaikuttaa.

Nyt, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, huomaan pohtivani jotain muuta.

Perustin oman yritykseni marraskuussa 1996.

Saman vuoden aikana olin keskellä tuota koulutusta.

En tiedä, liittyvätkö asiat toisiinsa.

Ehkä liittyvät.

Ehkä eivät.

Mutta huomaan ajattelevani, että noihin aikoihin aloin kasvaa ulos niistä laatikoista, joita minulle oli tarjolla.

Minussa tapahtui jotain.

Jotain, mitä en silloin osannut nimetä.

Ehkä aloin hiljalleen uskoa siihen, että oma tapani tehdä työtä ja kohdata ihmisiä riittäisi.

Elam tuskin olisi ottanut tästä kunniaa.

Luulen, että hän olisi hymyillyt lempeästi ja sanonut jotain tämän suuntaista:

"Kaikki se oli sinussa jo valmiina."

Ja ehkä hän olisi ollut oikeassa.

Mutta silti ajattelen, että joskus tarvitsemme ihmisen, joka katsoo meitä hetken sellaisilla silmillä, että näemme itsekin sen, mitä emme vielä osaa itsessämme nähdä.

Ehkä siksi muistan hänet edelleen.

Ja ehkä siksi kirjoitan hänestä nyt.

Koska jotkin ihmiset eivät jää elämään muistoihin sen vuoksi, mitä he opettivat.

Vaan sen vuoksi, miten he kohtasivat.

Ja joskus juuri siitä syntyy perintö, joka kulkee ihmiseltä toiselle vuosikymmenten ajan.