Väärin ajoitetut miljardit – kun ihmisen arki hukkuu betonivisioihin

Horace Vernet'n maalaus pariisilaisesta barrikadista vuonna 1848. (Wikipedia)

Aamun uutiset nostivat jälleen verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että oli pakko pysähtyä miettimään, missä tässä yhteiskunnassa oikein mennään. Elämme keskellä taloudellista monttua, jossa hyvinvointialueet kriisiytyvät ja vanhustenhoidosta supistetaan. Samaan aikaan otsikoissa pyörivät suuret, miljardiluokan infrahankkeet: Turun tunnin juna, Helsingin metrotunnelin massiiviset korjaukset, uudet sillat ja kymmenien tuhansien katsojien areenat.

En minä ole uudistuksia tai kehitystä vastaan. Maailmaa nähneenä tiedän, että Suomen infra on moneen paikkaan verrattuna erinomaisessa kunnossa. Nuo kaikki suuret hankkeet ovat perusteluineen tarpeellisia ja hyviä toimia – mutta niiden ajoitus on mielestäni aivan pyllyllään.

Mielessäni pyörii nyt kolme asiaa: lapset, nuoret ja vanhukset. He tarvitsevat ympärilleen toimivia, jaksavia aikuisia. Mutta jotta työtä tekevä sukupolvi jaksaisi, se tarvitsee toimivia arjen rakenteita, ei uusia betonirakenteita.

Miltä se arki näyttää juuri nyt?

Työssäkäyvä tytär vastaa kesken työpäivän muistisairaan vanhempansa puheluun, ajaa työmatkallaan kaupan kautta ja käy nostamassa äidin tai isän pystyyn. Perheen vanhemmat heräävät viideltä aamulla ehtiäkseen herättää, syöttää ja pukea lapsensa, jotta heidät saadaan raahattua päiväkotiin vaikeiden, remonttien sotkemien kulkuyhteyksien päähän. Samaan aikaan sairas odottaa helpotusta elämäänsä viikkokausia, maksaa palveluista silti kohtuuttomasti ja katsoo, kuinka ulosottopino kasvaa.

Eihän tämä meno voi enää edes kannustaa työntekoon! Kun julkisista palveluista leikataan, se raskaiden hoivatehtävien ja logististen palapelien määrä ei katoa minnekään. Se vain kaatuu palkattomana työnä yksittäisten ihmisten ja perheiden niskaan. Voimavarat yksinkertaisesti loppuvat. Eikä tuore PISA-tutkimuskaan paljoa päätä silitä – yhteiskunnan tärkein perusta eli lasten ja nuorten osaaminen on murenemassa.

Poliitikot peräävät työurien pidentämistä ja puhuvat väestön vanhenemisesta kylmän mekaanisesti, ikään kuin se olisi pelkkä taloudellinen ongelma tai taakka. Totta kai väestö vanhenee! Elämä on ihmisen parasta aikaa, ja pitkä ikä on nimenomaan merkki siitä, että täällä on saatu apua, tukea ja hoivaa. Se on onnistuneen hyvinvointivaltion mittari, ei mikään yllätys. Mutta jos lupaus vanhuuden turvasta murenee samalla kun arjesta tehdään liian raskasta, katoaa pohja kaikelta muultakin.

Juuri nyt työtä tekevä sukupolvi ei tarvitse puoli tuntia nopeampaa junamatkaa tai kiiltäviä areenoita. Ne rahat pitäisi suunnata ihmisten arkeen: peruskouluun, hoivaan ja terveyteen. Minä uskon vielä, että noususuhdanne sieltä tulee – ja silloin on taas areenoiden rakentamisen vuoro.

Ymmärrän, etten ymmärrä kaikkia suuria makrotaloudellisia kuvioita. Varmasti hallitus tekee päätöksiä parhaansa ja omien arvojensa mukaan. Ne eivät vain ole minun arvojani. Tässä taloudellisessa suhdanteessa perustan ja inhimillisyyden tulisi olla ensisijaista. On laitettava

ihminen ensin.

Verkostossani moni on täysin samaa mieltä, jotkut paljon kärkevämminkin. Puheissa on väläytelty jo barrikaadeille nousemista. Ehkäpä tämä oma Kanin koloni on minun tapani nousta niille – pitää ääntä siitä, mikä tässä yhteiskunnassa on todella arvokasta.