Kirjoituksia

Kouluttaminen ei ole minulle työ, vaan tapa olla ihmisten kanssa. Se on tila, jossa saan kulkea rinnalla, ihmetellä, kuunnella, oppia. En tule paikalle tietäjänä, vaan uteliaana. En opettamaan, vaan katsomaan, mitä syntyy, kun ihmiset uskaltavat olla omia itsejään. Oppiminen ei ole minun antamaani, eikä toisen vastaanottamaa. Se on virta, joka syntyy siinä välissä, missä ihmiset kohtaavat lempeästi ja keskeneräisinä. Siinä tilassa, jossa kukaan ei tiedä kaikkea, mutta jokaine

Lapsuudessani työ ei ollut vain työtä. Se oli kohtaamista. Kannon nokassa istuivat äijät pilliklubi huulilla, tarinat kiersivät ja maailma asettui hetkeksi paikoilleen. Hameväki pyöritti lakanoita pesusamion äärellä, höyry nousi ilmaan kuin rukous. Järnefeltin Raatajat rahanalaiset ei ollut minulle vain maalaus, vaan kuva siitä, miten ihmiset ovat aina kokoontuneet työn äärelle – jakamaan, peilaamaan, ihmettelemään. Ne olivat aikansa työnohjausta. Samaa, mitä me teemme yhä: p

Koulut alkoivat. Kohta alkavat työnohjaukset. Kohta alkavat ne tarinat, jotka kulkevat koulun, kodin, lastenkodin, terapiatilojen ja valmennusten läpi. Ja joka syksy minä pysähdyn saman kysymyksen äärelle. Miksi kohtaaminen, joka on pohjimmiltaan helppoa, tuntuu joskus niin vaikealta, vaikka kaikki tekevät parhaansa? Minä olen ollut tuhansissa palavereissa. Niissä on ollut rehtoreita, opettajia, kuraattoreita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, vanhempia, nuoria. Kaikki ovat

Tervetuloa Kanin koloon. Pieneen, hiljaiseen tilaan, jossa ei tarvitse olla valmis, oikea, tehokas tai korjattu. Täällä saa pudota ajatukseen, hengittää hetken ja katsoa maailmaa hieman vinosta kulmasta – Ihmemaan kulmasta. Kanin kolo syntyi tarpeesta kirjoittaa ilman kiirettä. Ilman algoritmeja. Ilman suorittamista. Ilman sitä tunnetta, että ajatusten pitäisi mahtua some‑syötteen mittaan. Täällä ajatukset saavat olla kerroksellisia, hitaita, joskus ihmeellisiä. Täällä ihmisy